TOIVEPOSTAUS: Kaksi lasta ja pieni ikäero = katastrofi?

Minulta on toivottu muutamaan otteeseen postausta, jossa kerron arjesta kahden pienen lapsen kanssa ja siitä, miten pieni ikäero (10kk 3vko) helpottaa tai hankaloittaa elämää. Mulla ei ollut etukäteen juurikaan odotuksia arjesta kahden lapsen kanssa. Toki tiesin, että kaikki tulee olemaan tosi paljon raskaampaa ja hommaa on vähintäänkin tuplasti, mutten jaksanut stressata asiasta, koska sillä tuskin olisi ainakaan mitään positiivia vaikutuksia ollut. Mua varoiteltiin, että meillä tulee olemaan varmasti tosi raskasta, mutta mun mielestä siitäkin selviää, kunhan asennoituu oikein. Itse me olemme kuitenkin tehneet päätöksen kahdesta lapsesta pienellä ikäerolla, joten tiesimme suurin piirtein mitä odottaa ja olimme varautuneet siihen.

Isla oli vajaan kolmen kuukauden ikäinen, kun testiin ilmestyi kaksi viivaa. Siinä vaiheessa mielessäni kävi ajatus, että entä jos emme selviäkään, entä jos en jaksakaan hoitaa kahta niin pientä lasta? Ajatus väistyi kuitenkin nopeasti taka-alalle, sillä tieto toisesta lapsesta oli ihana uutinen, tätähän me oltiin toivottu. Mä tiesin, etten joudu hoitamaan lapsia yksin, sillä onhan heillä myös osallistuva isä, joka hoitaa niin paljon kun vaan töiltään ehtii. Kun toinen lapsi alkoi olemaan haaveissa, ei meillä ollut vielä hajuakaan siitä, millainen meidän likka tulee olemaan luonteeltaan. Mikäli olisin tiennyt, että tuo alle metrin mittainen perii luonteen äidiltään ollen tulta ja tappuraa, olisimme miettineet ehkä hetken pidempään toista lasta, mutta lopputulos olisi varmastikin ollut sama.

Milon syntyessä Isla oli alle yhdentoista kuukauden ikäinen, eikä kävellyt vielä muutamaa askelta enempää. Koska likka ei ollut vielä vuottakaan, kaikessa joutui (ja joutuu edelleenkin) auttamaan. Pukeminen, syöminen, vessassa käynti ynnä muut vaativat apua ja tilanne on sama edelleenkin. Kuten mainitsin, Isla käveli vain muutaman askeleen, kun lähdin sairaalaan, mutta sieltä kotiuduttuani mökiltä palasi tyttö, joka yritti hurjasti ja oli alkanut kävelemään pidempiä matkoja - huikea muutos oli tapahtunut kolmessa päivässä! Pelkäsin taantumista jo opituissa asioissa, sillä olin kuullut, kuinka paljon lapsi voi taantua pienemmän sisaruksen synnyttyä saadakseen huomiota. Näin meillä ei onneksi käynyt missään vaiheessa.

Meidän arki lähti rullaamaan yllättävän helposti, vaikka sitä alkuun hieman jännitinkin. Milo nukkui kuitenkin suurimman osan vuorokaudesta, ollen hereillä ehkä tunnin tai kaksi ja loput 23-24 tuntia sitten nukuttiin. Isla suhtautui veljeensä uteliaasti, mutta pieni mustasukkaisuuskin alkoi nostamaan päätään. Sain koko ajan olla silmät selässä, sillä likka yritti purra pikkuveljeään, raapia, tökkiä, varastaa tuttia ja niin edelleen. Isla huomasi, että kun Milo syö, mä olen melkeinpä sidottu yhteen paikkaan ja silloin voi tehdä kaikkea kiellettyä. Noh, nopeasti sitä oppi imettämään vaikka juosten :D Ensimmäisen kuukauden ajan mustasukkaisuus oli pahinta, vaikka ei Isla kyllä ollut mitenkään sairaalloisen mustasukkainen. Kuukauden jälkeen tilanne alkoi tasoittumaan ja Isla alkoi osoittamaan veljelleen hellyyttä. Nykyään Isla käy halaamassa ja silittelemässä Miloa varmaan kymmeniä kertoja päivässä, vaikka kyllä sitä tuttia edelleenkin varastellaan ja toisinaan lyödään kädellä tai leluilla. Isla myös antaa veljelleen hellyyttä toisinaan hieman kovakouraisesti, sillä eihän noin pieni vielä oikein osaa hallita omaa voimankäyttöään.

Ajankäyttöä olen joutunut suunnittelemaan aika tarkasti, sillä viime aikoina Miika on tehnyt tosi pitkää päivää töissä ja mä olen lasten kanssa aamulla heräämisestä yöunille menoon asti itsekseen. Yleensä sattuu vielä niin, että Milo haluaa olla hereillä ja vaatii viihdytystä Islan päikkäreiden aikaan, joten kotihommia ei silloin saa tehtyä. Ennen mä tein kotihommat Islan päiväunien aikaan, nykyään joudun tekemään ne, kun Isla tai molemmat lapset ovat hereillä. Toisinaan lahkeessa roikkuu yksi karjuva lapsi ja toinen huutaa sitterissä, mutta mun mielestä tekee ihan hyvää noillekin oppia, ettei sitä huomiota välttämättä saa sillä sekunnilla, jos mulla on jotain tärkeää tekemistä (siis kun lapsilla ei oo mikään hengenhätä). Onneksi Milokin viihtyy nykyään jo sitterissä vähän pidempiä aikoja seuraillen Islan touhottamista ja Islakin käy veljeään kiikuttamassa ja halailemassa aina välillä.

Meidän päivät on aamusta lähtien aina aika hektisiä, sillä kummatkin muksut herää samaan aikaan ja vaipan vaihdot, syötöt ym. on kaikki suunnilleen samoihin aikoihin. Nyt kun tätä kahden lapsen arkea on pyörittänyt vajaan kolmen kuukauden verran, on oppinut tekemään oikeasti montaa asiaa samaan aikaan. Ei ole lainkaan tavatonta, että syötän kummatkin lapset yhtä aikaa ja samalla yritän lappaa vielä itselleni ruokaa suuhun. Alussa en ehtinyt/muistanut syödä kunnolla päivän aikana, kun tuntui, että lapset pitävät mut koko ajan kiireisenä ja lepohetkiä ei muutenkaan päivään sisältynyt. Nykyään asiat on oppinut hoitamaan niin, että itsekin muistaa syödä. Lepohetkiä päivän aikana saattaa olla hyvällä tuurilla kaksi, jos kummatkin muksut nukkuu samaan aikaan. Mikäli Milo valvoo Islan päikkäreiden aikaan, on ensimmäinen lepohetki yhdeksän aikaan illalla, mutta siihenkin tottuu :) Mä olen luonteeltani äärimmäisen laiska ihminen ja jättäisin kaikki kotityöt tekemättä, mikäli se vain olisi mahdollista (okei okei, luistaisin kaikesta muustakin). Kahden lapsen myötä sitä on oppinut, että kotihommat, ruuanlaitto ym. pitää hoitaa heti, kun siihen vain pienikin sopiva sauma löytyy. Usein kun ruokaakin joutuu tekemään samaan aikaan, kun yksi karjuu sitterissä ja toinen viipottaa ympäri kämppää tekemässä kaikkea kiellettyä.

Mä olen yllättynyt siitä, miten läheisiä nuo kaksi lasta tuntuvat olevan toisilleen jo alle kolmen kuukauden tuttavuuden jälkeen. Kun Milo huutaa, on Isla ensimmäisenä katsomassa, mikä veikalla on hätänä. Vaikka Isla varastaakin veljeltään tuttia, yritetään sitä myös laittaa suuhun huudon hiljentämiseksi (välillä se tosin eksyy nenään tai silmään ;)). Isla haluaa halata veljeä sanomalla samalla "aaaaai", myös silittely on tärkeä osa hellyydenosoituksia. Milo tuntuu hymyilevän ja höpöttelevän eniten juuri isosiskolleen. Me vanhemmat saadaan ilveillä ja hassutella vaikka kuinka paljon, ennen kuin saadaan palkinnoksi edes pieni hymy. Islan ei tarvitse kuin ilmestyä sitterin viereen, niin johan alkaa jätkän naama loistamaan kun naanatalin aurinko :) Mä toivon, että tulevaisuudessa noista kahdesta tulis toisilleen läheiset, vaikka tiedän myös, että tulevaisuuteen mahtuu paljon huutoa, tappelua, toisen tekemisistä rollimista ja ties mitä muuta :) Innolla odotan aikaa, jolloin Milokin alkaa alkaa leikkimään Islan kanssa ja lapsista on oikeasti enemmän seuraa toisilleen, olipa se sitten vaikka leluista tappelemista :D

Vaikka nää kuluneet kolme kuukautta on olleet tosi raskaita, on ne samaan aikaan olleet myös elämäni parhaimpia ja tärkeimpiä. En vaihtaisi hetkeäkään pois, en edes niitä kaikista kurjimpia päiviä, kun kumpikin tuntuu vain kiukuttelevan, vaativan huomiota samaan aikaan ja mikään muukaan ei tunnu onnistuvan. Aika kultaa muistot ja veikkaan, että muutaman vuoden päästä en enää edes muista niitä keljumaisia päiviä, kun maailma tuntui olevan mua vastaan. Vaikka kaksi pientä lasta ovatkin vaatineet joustamista, asioiden laittamista tärkeys- ja kiireellisyysjärjestykseen, uuden opettelua ja pitkää pinnaa, mä en voisi olla tyytyväisempi meidän päätökseen! Mä olen saanut kaksi maailman rakkainta ja ihaninta lasta, kyllä ne kaikki väsymysitkut on olleet ehdottomasti sen arvoisia!

P.S. Pahoittelen kilometrin mittaista tekstiä! Tätä ei vaan saanut kirjoitettua lyhyemmin ;) 

Toivottavasti edes joku jaksoi lukea!