Olen jo kerran aiemmin kirjoittanut kahden lapsen pienestä ikäerosta (
täällä) ja kyseinen postaus keikkuu tälläkin hetkellä neljänneksi suosituimpana postauksena. En ihmettele postauksen runsasta lukijamäärää lainkaan, sillä toista kertaa raskaana ollessani etsin itsekin paljon kokemuksia pienestä ikäerosta. Harmikseni löysin aika vähän kokemuksia alle vuoden ikäerosta, suurimmalla osalla kun se ikäero tuntuu olevan puolitoista tai kaksi vuotta, joten ajattelin kirjoittaa tuntemuksiani uudestaan tänne näin vuoden jälkeen.
![]()
Kun kirjoitin viime elokuussa postausta pienestä ikäerosta, oli Milo kolmen kuukauden ikäinen ja Isla vuoden ja kaksi kuukautta. Arki oli vaatinut uuden opettelua, asioiden järjestelemistä tärkeysjärjestykseen, joustamista ja pitkää pinnaa, mutta meillä oli kaikki hyvin. Tyytyväisyyttä omiin päätöksiin, joita muut kauhistelivat ja tunne onnistumisesta, kun kahden lapsen arki ei ollutkaan aivan niin raskasta, kun oli mielessään kuvitellut. Nyt, kymmenen kuukautta myöhemmin voin todeta edelleenkin olevani tyytyväinen päätöksiini, vaikka arjen haasteet ovat ainakin kymmenkertaistuneet esikoisen uhman ja kuopuksen vikkelyyden takia. Helppoahan se on pienen sylivauvan kanssa, joka pysyy tyytyväisenä ruualla ja riittävällä määrällä unta. Toisin on nykyään, kun pienempikin osaa ilmaista varsin kovaan ääneen tyytymättömyyttä milloin mihinkin ja on päiviä, jolloin pieninkin asia kaataa niin isomman kuin pienemmänkin lapsen maailman.
Islan ja Milon päivärytmi on ollut jo hyvin pitkään samanlainen, joten itselle on tuonut helpotusta arkeen se, että tiedän aina päivän kulun ja voin järjestellä tekemiset ja menemiset sen mukaan. Ei enää arpomista, että onkohan pienempi nälkäinen kahden vai neljän tunnin päästä, ei arvailuja päikkäriajoista. Lapset heräävät, syövät ja nukkuvat samaan aikaan joka päivä ja se on ollut ehkä merkittävin asia kuluneen vuoden aikana, joka on saanut pyörät pyörimään oikeaan suuntaan ja antanut voimia mulle jatkaa päivästä toiseen.
Nyt kun Milokin juoksee, kiipeilee ja touhuaa sen minkä ehtii, on mulla usein aika kiire. Samaan aikaan, kun teen ruokaa, yritän vahtia kahta lasta, jotka juoksevat tietysti eri suuntiin tekemään kiellettyjä asioita. Ihan sama mitä teen, joudun keskeyttämään hommat vähän väliä ja vahtimaan, kuka nyt on väärällä kaapilla tai laatikolla, kuka tyhjentää kenkäkaappia, kuka yrittää laittaa astianpesukoneen päälle, kuka yrittää murtautua meidän makkariin, kuka kohtelee kaltoin toista ja niin edelleen. Edellisen postauksen aikaan, kymmenen kuukautta sitten, vain Isla keksi jäynää ja kokeili hermoja, mutta nyt täystuholaisia on kaksi. Isla on opettanut kaikki temput Milolle ja yhdessä pikkuriiviöt keksivät vaikka ja mitä. Kiellettyjen juttujen lisäksi lapset kyllä leikkivätkin jo paljon yhdessä ja yksi syy toisen lapsen yrittämiseen niin nopeasti oli juurikin se, että pienellä ikäerolla lapsista olisi enemmän seuraa toisilleen. Mä olen harmitellut joskus sitä, että mun sisarukset on paljon mua vanhempia ja isosiskoni, perheen toisiksi nuorin, on minua kymmenen vuotta vanhempi. Toisaalta, perhepäivähoitajaäiti takasi sen, että kotona riitti aina leikkiseuraa. Isla ja Milo on touhunneet alusta asti paljon yhdessä ja Milo alkoi kommunikoimaan Islan kanssa jo muutaman kuukauden ikäisenä. Useamman kuukauden ajan meillä on leikitty yhdessä ja Milokin alkaa päästä jo jyvälle Islan leikeistä, eikä se ole enää pelkästään sitä, että Isla kokkailee leikkiastioillaan ruokaa ja tunkee väkisin lusikkaa Milon suuhun. Koska ikäeroa on kuitenkin se vajaa 11 kuukautta, on lapsien leikit vielä hyvin erilaisia ja kun Isla tykkää rakentaa ja kokata, Milo haluaisi vielä tuhota kaiken. Lapset leikkivät leluilla kahdestaan, myös hippa kirvoittaa raikuvan naurun ilmoille, niin isommalla kuin pienemmälläkin.
![]()
![]()
![]()
Vaikka lapset leikkivätkin paljon yhdessä, ei riitatilanteiltakaan voi välttyä. Lapset ottavat yhteen päivittäin ja monta kertaa, tuomaripilli ja raitapaita olisi välillä kova sana, sillä tuntuu etten toisinaan muuta ehdikään tekemään kuin selvittämään riitatilanteita. Kuukausien ajan Isla kohteli Miloa vähän kaltoin, hyppi päällä heti kun silmä vältti, töni, vei leluja kädestä ja ties mitä muuta. Nyt, kun Milo on vain kilon siskoaan kevyempi, osaa pikkumies antaa jo takaisin ja sen takia meillä onkin välillä täysi härdelli päällä, kun kumpikin kiusaa toisiaan. Leluja viedään kädestä, toista tönitään ja toisen leikit mennään sotkemaan. Kumpikin tekee sitä. Koko ajan. Koska lapset ovat vielä noin pieniä, ei voi olettaa vielä, että kummatkin käyttäytyisivät kuin mallioppilaat. Mä vaadin kuitenkin toisen huomioon ottamista, reilua leikkimistä ja yhteisiä pelisääntöjä, mutta sisarukset nahistelee aina, tuskin ne ylimpiä ystäviä on vielä viidentoista vuodenkaan päästä :D Islalta vaadin jo anteeksipyyntöä, likka pyytää kyllä anteeksi silloin kun aihetta on. Neuvon, komennan, ohjaan leikkejä ja opastan ottamaan toisen huomioon - miljoona kertaa päivässä. Toivon, että johdonmukaisuudella ja pitkäjänteisyydellä homma alkaa toimimaan kunnolla jossain vaiheessa.
Lapset nahistelevat ja tappelevat paljon, mutta silti musta on ihanaa huomata se, kuinka tärkeitä he ovat kuitenkin toisilleen. Isla varsinkin tykkää halata, pussailla ja silittää Miloa monta kertaa päivässä ja jos veli itkee, on Isla monesti ensimmäisenä paikalla tuomassa lelua lohdutukseksi. Jos Milolla vuotaa räkä nenästä, Isla haluaa pyyhkiä ja jokunen kuukausi sitten kun Milo puklaili vielä, Isla oli aina ensimmäisenä siivoamassa jälkiä lattialta. Milolle Isla on kuin esikuva, jota palvotaan ja jonka esimerkin voimalla kaikki matkitaan perästä. Kotona jäbä seuraa siskoaan kuin hai laivaa, eikä päästä silmistään kovin moneksi hetkeksi.
Mä pelkäsin alkuun sitä, että tuleeko jommasta kummasta lapsesta väistämättä se suosikki, jonka puolia pitää hanakammin kuin huomaamatta. Onneksi näin ei ole käynyt ja mä pyrin aina ja joka tilanteessa olemaan oikeudenmukainen. Arki yhden taaperon ja yhden pienen vauvan kanssa oli vielä helppoa, nyt kahden taaperon kanssa hommaa on ainakin tuplasti enemmän, mutta ei mua kaduta siltikään. Toisinaan tekisi mieli parkua lattialla pilalle mennyttä päivää, toisinaan tekisi mieli lahjoittaa tempperamenttinen kuopus ja uhmaikäinen esikoinen toiselle puolelle maapalloa (vitsivitsi), mutta silti en voisi olla tyytyväisempi tähän tilanteeseen. Me tehtiin niin kuin parhaaksi näimme ja saimme kaksi lasta erittäin pienellä ikäerolla, toisten kauhisteluista huolimatta. Mä epäilen herkästi omaa riittämättömyyttäni ja poden huonoa omaatuntoa siitä, ettei pienempi ole saanut missään vaiheessa yhtä paljon huomiota kuin isompi, mutta silti me ollaan ainakin tähän asti hoidettu tää kunnialla ja oltu niin hyviä vanhempia, kun vain kykenemme. Vaikka niitä raskaitakin päiviä on paljon, jolloin kaikki menee pieleen, niin silti ne hyvät päivät ja mukavat yhteiset touhut jää mieleen. Vaikka mua ehkä joskus on saattanut pienesti kaduttaa kahden lapsen hankkiminen, en kadu enää pätkääkään siinä vaiheessa kun pienempi juoksee rutistamaan kovasti tai isompi tulee sanomaan, että "Isla tykkää"<3
Mä toivon, että tästä tekstistä on apua niille, jotka harkitsevat toisen lapsen yrittämistä tai etsivät vertaistukea. Onko joukossa muita, joilla on kaksi lasta pienellä ikäerolla?
Mitkä on olleet teidän niksinne arjesta selviytymiseen?
